Grey Park: Three Notes on Stockholm Syndrome (cdr 2011)
Jethro Tull: Stand Up (2cd+dvd 1969/2010)
Paanpa & Bearly Queen: H.O.E.M. (cdr 2011)
Ray C. Smallwood: Kamelianainen (Camille, 1921)
+
George Cukor: Kamelianainen (Camille, 1936)
+
Charles Chaplin: Nainen Pariisissa (A Woman of Paris, 1923)
+
Ralph Barton: Camille (1926)
+
Rainer Werner Fassbinder: Effi Briest (Fontane Effi Briest, 1974)
Jindrich Polák: Huomenna herään ja tee läikkyy (Zitra vstanu a oparim se cajem, 1977)
+
Oliver Hirschbiegel: Perikato (Der Untergang, 2004)
+
Jonathan Littell: Hyväntahtoiset (Les Bienveillantes, 2006)
Oliver Hirschbiegel: Perikato (Der Untergang, 2004)
+
D. W. Griffith: Kansakunnan synty (The Birth of A Nation, 1915)
Absoluuttinen Nollapiste: Irene Kaktus (cds 2002)
Absoluuttinen Nollapiste: Täytyy muistaa (cds 2003)
Keijo: Along The Stream (mc 2011)
Esa Kotilainen: -51°C (cd 2010)
Esa Kotilainen: Soiva tehdas (cd 2011)
v/a: ABC of The Blues. The Ultimate Collection from The Delta to The Big Cities (52cd 2010)
v/a: To Cry You A Song. A Tribute to Jethro Tull (cd 1996)
Toista kuukautta sairauslomalla verottaa ja kerryttää. Otoksena, ei satunnais-, ajan levyt:
Boris Morgana / Tanec Hrac: s/t (mc 2011)
Greippi: Alttab (mc 2011)
Jethro Tull: The Best of Acoustic Jethro Tull (cd 2007)
Rahsaan Roland Kirk: Blacknuss (cd 1972)
Pupil Wah: s/t (mc 2011)
Rambling Boys: s/t (lp 2011)
McCoy Tyner: Echoes of A Friend (cd 1972)
Vlubä: Alive II (cdr 2011)
v/a: Sacred Music. Les chefs d’oeuvre de la musique sacré (30cd 2009)
Uutukaiset hyllyntäytteet: vanhoja suosikkeja ja uusia kasetteja:
Circle featuring Verde: Giardino (mc 2011)
Jethro Tull: The Christmas Album / Live – Christmas at St Bride’s 2008 (2cd 2003/2009)
Jethro Tull: Live at Madison Square Garden 1978 (dvd+cd 2009)
Jethro Tull: Live at The London Hippodrome, February 1977 (dvd 2010)
Jethro Tull: Sweet Dream / Seventeen (7″ 1969)
Erkki Kurenniemi: Dry ‘73–9–8 (mc 2011)
M. A. Numminen: Perkele! Lauluja Suomesta (cd 1972)
Paanin kuoro: Swing-Jugend (mc 2011)
Tasavallan Presidentti: s/t (cd 1969/2003)
Wigwam: Hard n’ Horny (cd 1969/2003)
“…me istuttiin aivan lähekkäin / ja juotiin kahvit kahden aikaan…”, lauloi Hector. Ei tainnut Harman pojalle käydä niin, että saman kuun aikana tulee maksettavaksi autonhuoltoa, vakuutusmaksuja, polttopuukuormia ja sen semmoisia niin paljon, ettei parin kuukauden kunnallisen puolen palkat riitä moisia kuluja korvaamaan! Siihen päälle vielä keikat Fairport Conventionilta, Jethro Tullilta ja LaiskaMieheltä, niin johan polttelee reikä taskunpohjassa. “Ei kai Hectorillakaan ole helppoa”, lohduttaa onneksi Kari Peitsamo. Niin, eiköhän Hectorkin olisi siitä huolimatta ostanut parit levyt. Kaikkia alla listattuja en suinkaan varsinaisesti ostanut, mutta ajatus on tärkein.
Fairport Convention: Festival Bell (cd 2011)
Fairport Convention: Unhalfbricking (cd 1969/2003)
The Insane Birds: Pyhitetty kääntöpiiri (cdr 2011)
Jethro Tull: The Best of Jethro Tull / A New Day Yesterday (2cd+dvd 1993/2003)
Jethro Tull and David Palmer: Coronach (7″ 1986)
Kospel Zeithorn: Tunneli (cdr 2011)
Moppi ja Aivokurkiaiset: s/t (cd 2008)
Paanpa: Surullisna miesnä ostoksilla (cdr 2011)
Roope & Muuttohaukka: s/t (cdr 2009)
Satan Ritual: Letargia (cdr 2011)
The Tangent: A Place in The Queue (2cd Special Edition 2006)
Yes: Fly from Here (cd+dvd 2011)
_____: …. (cdr 2011)
Vähän myöhässä, mutta mitteepä sitten:
Sodankylän elokuvajuhlat, käsiin (tai korjaamolle) hajoava auto ynnä muut nousevan porvariston kulkutaudit veivät niin ajan kuin omaisuudenkin männä kuussa niin tehokkaasti, että levykatras lisääntyi oikeastaan vain negatiivisesti – myin hyllyntäytettä pois enemmän kuin hankin korvaavuuksia. Oikeastaan ainoa haltuuni asti päätynyt ostos (luen siis pois ne levyt, jotka eivät vielä kesäkuun aikana olleet saapuneet postissa, vaikka maksu olisikin jo maksettu) oli tuore halpiskokoelma Voodoo Blues – The Devil Within. Not Now Musicin tuplakokoelmat – lähimmästä Anttilasta, silvuplee – ovat hinnastaan huolimatta olleet kauttaaltaan laadukkaita ja mielenkiintoisia, niin tämäkin. Yhteen on koottu neljäkymmentä jollain tapaa paholaista, magiaa, pahuutta ja sen sellaisia sivuavia blues- ja varhaisia r&b-kappaleita. Mukana on monta hyvää minulle aiemmin tuntematonta teosta.
Kesäkuun saldoon lisättäköön myös kaksi levy, jotka tilasin DGM:ltä jo maaliskuun puolella mutta jotka julkaisuviivytysten vuoksi ilmestyivät vasta kesäaikaan. Theo Travisin ja Robert Frippin livealbumi Live at Coventry Cathedral (2010) jatkaa siitä, mihin duon edellisvuonna ilmestynyt Thread jäi. Digitaalisesti käsiteltyinä soivat puhaltimet ja kitarat luovat vahvoja äänimaailmoja ja mystisiä tunnelmia. Olisipa todellakin mukava päästä joskus todistamaan näitä Frippin kirkkokonsertteja! Lisämielenkiintoa levylle antaa tilaisuus kuulla Frippin soittavan King Crimsonin “Moonchildin” teemaa ensimmäistä kertaa julkisesti sitten 60-luvun lopun.
Toinen DGM-hankinta on uutukainen ProjeKct-levy, Jakszyk, Fripp and Collinsin A Scarcity of Miracles, josta jo kirjoitinkin aiemmin.
Samaan aikaan, kun Yesiltä julkaistaan uusi studioalbumi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, sattumalta myös King Crimsonin voi aistia ilmassa. Viimeksi Crimsolta ilmestyi studiolevy alkuvuodesta 2003, ja sen jälkeen on seuraavaa alustettu ja valmisteltu moneen otteeseen ilman konkreettisia tuloksia. Lähimmäs päästiin 2007–2009, kun Porcupine Treen rumpali Gavin Harrison liittyi yhtyeeseen ja viisihenkinen kokoonpano keikkailikin jonkin verran. 2008 DGMLiveltä ilmestyi yhtyeen Chicagon-konsertista verkkojulkaisu, joka on toistaiseksi jäänyt ainoaksi todisteeksi heidän rumpukeskeisestä tyylistään.
Robert Fripp on ilmoittanut, ettei hänellä ole tällä hetkellä kiinnostusta toimimaan King Crimsonin kanssa. Näinhän Fripp on toiminut ennenkin, ja tuloksena on ollut kaiken muun ohessa joukko ns. ProjeKct-julkaisuja, joilla emoyhtyeen jäsenet kokeilevat pienemmissä kokoonpanoissa. ProjeKctien kultahetki ajoittui 1990-luvun loppuvuosiin, mistä todisteena 1999 ilmestyi neljän levyn boksi ja seuraavana vuonna vielä ProjeKct X:n albumi. Pitkältä näiden väliaikaisyhtyeiden ideoiden varaan rakentuivat King Crimsonin kaksi toistaiseksi viimeisintä albumia, The ConstruKction of Light ja The Power to Believe.
Kaiken tämän jälkeen en ole vieläkään varma, onko uusi A Scarcity of Miracles todella “ProjeKct”? Levynkanteen on esiintyjäksi merkitty trio Jakszyk, Fripp and Collins. Heidän lisäkseen levyllä soittavat herrat Levin ja Harrison, molemmat siis aiempia Crimso-miehiä hekin. Syy, miksi rytmiryhmä ei ole päässyt esiintyjänimiksi asti vaan jää taustalle lähes sessiomusiikoiden osaan, on selitetty Frippin lyhyessä kansilehtitekstissä. Albumin musiikki sai alkunsa kahden kitaristin sessioista, joiden äänityksiä Jakko Jakszyk sitten rakensi eteenpäin. Pian Mel Collins kehitteli puhallinosuutensa osaksi musiikkia, minkä jälkeen “Gavin and TLev were willing to contribute”. Musiikki siis on lähtöisin nimitriolta, rytmiryhmä “vain” soittaa mukana. Mielestäni kuulostaa siltä, että Fripp yrittää lähinnä selitellä, ettei kyse ole oikeasta yhtyeestä – siis King Crimsonista – vaan jostain satunnaisemmasta. Vaikka onpa historia osoittanut tällaisenkin selityksen hataraksi: eikö In The Wake of Poseidon vuodelta 1970 ole aivan yhtä paljon hajanaisen muusikkojoukon toteuttama Frippin visio?
A Scarcity of Miraclesin musiikki ei kuulosta oikein miltään, mitä King Crimsoniin liittyen on aiemmin julkaistu. Jonkun mielestä se on väärin ja siksi ehdoton todiste siitä, ettei kyse ole King Crimsonista. Niinpä sitä väitettiin 1980-luvun alussakin, kun Discipline ilmestyi, mutta kuinka moni on valmis nyt väittämään, ettei 80-luvun väritrilogia kuuluisi Crimso-kaanoniin? A Scarcity of Miraclesin musiikillinen pohja rakentuu, ei yllättävästi levyn historiaa tuntien, Frippin ja Jakszykin kitaroinnille. Fripp keskittyy enemmän soundscapeillaan maalailuun, Jakszyk perinteisempään kitarointiin. Ajoittain vaikutelma saattaa kuitenkin olla hämäävä: Jakszyk soittaa myös koskettimia (joita viimeksi on kuultu KC-levyllä 1974, jollei oteta lukuun “Dinosaurin” mellotronpätkiäThrakilla) ja paikoin uhkaavana muriseva kitara on taatusti Frippin. Levyn ehdoton suola minulle on kuitenkin Mel Collinsin saksofoni- ja huiluosuudet. Collins soitti King Crimsonissa ensimmäisen kerran jo mainitulla In The Wake of Poseidonilla, kuului yhtyeeseen virallisesti sen lyhytaikaiseksi jääneessä Islands-kokoonpanossa ja soitti vielä Redillä studiomuusikkona 1974. Nyt hänen orgaaninen puhallinsaundinsa kaiken keinotekoisen digitaaliäänimassan seassa hengittävät uskomattoman vapaina ja poikkeuksetta vaikuttavina. Varsinkin nimikappaleen finaalissa on läsnä samaa ekstaattista vapautta kuin jo “Stalessin” sopraanofoneissa.
A Scarcity of Miracles on ehdottomasti laulupainotteinen levy. Pääosassa eivät ole pitkät kokeelliset improvisaatiot, joiden menosuunta ei lopussakaan ole välttämättä aivan selvä. Kappaleet ovat rakenteeltaan sidottuja uskoakseni Jakszykin kirjoittamiin laulumelodioihin, joiden sisässä kuitenkin tapahtuu paljon kaikenlaista yllättävää. Yleistunnelma levyllä on päällisin puolin rauhallisen kelluva, melankolinen ja surumielinen, mutta samaan aikaan pinnan alla on häkellyttävä intensiteetti ja räjähtämäisillään vellova voima. Mieleen tulevat Van Der Graaf Generatorin Godbluff-kauden albumit, mutta samanlaiseen vapautumiseen ja orgastisiin huippuihin ei KC-ProjeKct päästä musiikkiaan oikeastaan kertaakaan. Ja se saattaa olla lopulta hyvä asia, vaikka välillä kuulija toivookin, että yhtye antaisi vain mennä kuin VdGG “Pilgrimsissä”. Tällaisissa seikoissa kokoonpanon epäyhtyemäisyys kuuluu vahvimmin: musiikki on rakennettu studiossa, yhtye ei ole soittanut yhdessä – vapautusta ei voi tulla, kun jokainen on sidottu omiin valmiiksi soitettuihin osuuksiinsa. Lähin vertailukohta Frippin diskografiasta löytyy mielestäni David Sylvianin kanssa tehdystä The First Day -levystä (1993), jonka kanssa tämä uutukainen jakaa paljon tunnelmaa ja värisävyjä.
Vaikka A Scarcity of Miracles nojaakin vahvasti lauluun, ei kyse ole mistään yhteislaulumusiikista. Jakszykin melodiat eivät ole mieleenjääviä, ja varsinkin päätösraidalla “The Light of Day” käydään lähes atonaalisissa äänimaisemissa. Hänen sanoituksissaankaan ei ole mitään erityistä. Ne sisältävät varsin perinteisiä kielikuvia ja sopivasti avoimeksi jääviä sanavalintoja, jotta jokainen voi halutessaan täyttää tyhjät kohdat omilla menetyksillään ja kaipauksillaan. Jakszyk ei kuitenkaan ole laulajana mitenkään turha mies. Hän on perushyvä ja vakaa laulaja. Hänen äänensä ei ehkä ole mitenkään omaperäinen, mutta se kantaa ja varsinkin studiossa luomissaan lauluharmonioissa hän pääsee loistamaan.
Onko A Scarcity of Miracles King Crimson -levy? Huomaan ajattelevani sitä sellaisena, vaikka järki luettelee monta vastaperustetta. Väitän kuulevani sen Frippin paljon puhuman “spirit of King Crimsonin” olevan laskeutuneena soittajien yllä. Onko sillä sitten väliä, onko kyse KC:sta vai samojen muusikoiden ihan toisesta projektista? On sillä. Kuulija tulkitsee musiikin historiaa vasten, ja on ihan eri asia kuunnella vaikkapa tätä albumia yhtenä levynä muiden joukossa tai sitten King Crimson -jatkumon osana. Tulevaisuus näyttäköön, muodostuuko tämän ProjeKctin perusteella Crimson uusi suunta – silloin A Scarcity of Miracles tulkoon nostetuksi sille kuuluvaan asemaan.
Toukokuun levysaalis on pisin pitkästä aikaa. Osittain kyse on sattumasta, sillä puolet listasta on lahjoituksia. Toisaalta: listalla on muutama suurempilinjainen teoskokonaisuus.
Tuomas Hoikkala / Kalevi Kiviniemi: Music from The Godfather (cd 2011)
Tuomas Hoikkala / Kalevi Kiviniemi: Sax and Organ (cd 2009)
Blind Lemon Jefferson: Texas Blues (5cd 2007)
Blind Willie McTell: King of The Georgia Blues (6cd 2007)
Panssarijuna: s/t (7″ 2011)
Klaus Schulze: Cyborg (2cd 1973)
v/a: Invisible Pyramid: Elegy Box (6cd 2005)
Paljon lyhyemmäksi ei levysaaliin listaus voi enää lyhentyä, mutta minkäs teet: budjettihuhtikuun hankintoihin kuului kokonaista kaksi levyä.
Tangerine Dreamin Stratosfear (cd 1976) on vanha tuttu jo hurjilta nuoruusvuosilta. TD on yksi musiikkikasvatukseni oleellisimpia yhtyeitä, vaikken koskaan ole suuremmin heidän julkaisujaan omistanut (neljä ensimmäistä Tangerine Treetä ovat tosin näyttävä rivi hyllyssä). Kuitenkin tuotannon alkupää 70-luvun loppuun on kuulunut hitaasti kartutettaviin päämääriini, ja Stratosfear on jälleen yksi askel edempänä; enää pitäisi haalia jostain Ricochet ja juuri uusintajulkaistu Zeit. Stratosfearia en ollut kuullutkaan pitkään aikaan, ja on pakko sanoa, että se suorastaan yllätti minut. En muistanut kuinka melodista albumin materiaali onkaan ja kuinka suuri on hyppy edellisestä Phaedra—Rubycon -parivaljakosta. Musiikki on kuitenkin vahvaa, ja akustisten ja elektronisten elementtien tasapaino on vakaa. Vain paikoin saundi jää ohueksi ja kraftverkmaisen riisutuksi. Silti etenkin nimiraita ja “Invisible Limits” ovat paikallaan TD-kaanonissa.
Kuukauden toinen hankinta on viime vuodelta, MeNaiset-yhtyeestäkin tutun kansanmusiikko Outi Pulkkisen soololevy Myyty neito. Levy sisältää inkeriläistä runolaulua, ja lukuun ottamatta suhteellisen lyhyttä jouhikko-osioita albumin keskivaiheilla se on täysin pulkkisen yksinlaulun täyttämä. Kun tähän seikkaan lisätään se, että laulumelodioita ei ole kuin kourallinen ja kappaleet kestävät parhaimmillaan yli kymmenen minuuttia, on selvää, että kuulija onkansanmusiikkiharrastuksen kovassa ytimessä. Kuitenkin Myyty neito kantaa pituutensa. Vähistä aineksista syntyy šamanistinen äänimatto, jota voi lähestyä kuin hyvää ambientmusiikkia. Tai sitten voi keskittyä teksteihin, jotka kaikki ovat kansanrunoja. Temaattisesti yhtenäiset runot pyörivät naiseuden ympärillä yllättävänkin modernissa hengessä.