Jaakobin Wsi Testamenti

Seuraava arvostelu on julkaistu myös Palasokerissa: 

You Get So Alone on turkulaisen, kokeelliseen akustiseen musiikkiin keskittyneen Harha-askel-mikrolevymerkin kolmas kokoelma. Levymerkin ensimmäinen julkaisu, Goin’ Down Slow (2006), keskittyi täysin akustisella kitaralla soitettuun musiikkiin. Viime vuonna julkaistun Sing with Men valokeilassa oli ihmisääni. Näistä varsinkin ensimmäinen oli vahva kokonaisuus ja kaiken kaikkiaan vuoden 2006 parhaita kokeellisen musiikin julkaisuja.

Tämänkertaisen kokoelman aiheena on ollut sooloinstrumentit. Jokainen levyn 15 kappaleesta on esitetty vain yhdellä soittimella ja pääosin ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä. Yksittäisistä instrumenteista eniten on käytössä ennalta arvattavasti kitara. Esitykset eivät kuitenkaan ole suinkaan tasapaksuja toistensa hiilikopioita, vaan ne todistavat entisestään soittimen monipuolisuutta. Kitaroiden lisäksi levyllä ovat käytössä muiden muassa saksofoni, harmooni ja erilaiset lyömäsoittimet.

Kokoelman sisällön voi rajata – erittäin karkeasti! – kahteen sarjaan: Levyn aloittaa neljän abstraktin äänimaalauksen sarjalla. Niiden jälkeen loppulevy kuluu pääosin muodoltaan rakennetumman materiaalin parissa viimeistä, throuRoofin kappaletta lukuun ottamatta. Mistään läpisävelletyistä teoksista ei kuitenkaan voida puhua; kokeellisuus, improvisaatio ja tietty muodon hajottaminen ovat tärkeitä piirteitä levyn jokaisessa esityksessä. Kappaleiden tyylilajit vaihtelevat Robert Hortonin kitarabluesista Sindre Bjergan kitaradroneen ja Ville Moskiiton freejazz-sävyistä Michael Futrealin kauniisiin folktunnelmointeihin.

You Get So Alone on musiikiltaan riittävän monipuolinen kantamaan vajaan tunnin mittansa. Itse olisin jäntevöittänyt kappalejärjestystä nykyisestä niin, että selvästi abstraktimmat raidat olisivat kuuluneet melodiapitoisempien (en uskalla sanoa “perinteisempien”) välissä. Selkeä kaari kappaleiden välille syntyy toki nytkin. Yksittäisistä esityksistä välittömimmin vahvimmilta tuntuvat jo mainitut Michael Futrealin kaksiosainen dulcimer-improvisaatio ja Ville Moskiiton saksofonin puhaltelu sekä Sparkle in The Greyn bassokvartetto.

Harha-askelen tasavahvassa katalogissa You Get So Alone on mainio jatke. Toivotaan, että levymerkki jaksaa jatkaa, vaikka cdr-kulttuuri lukemattomine pienjulkaisuineen tuntuukin kärsivän tällä hetkellä kenties ylikuumenemisen aiheuttamasta väsymyksestä.

* * * * * * * * * * * * *

Lisää kotimaisia kokeellisia julkaisuja tarjoaa myös vanha kunnon 267 lattajjaa: ensin ilmestyivät Kenji Siratorin Biomechanic Torture ja Amigo Resultin Vid Baljan, jotka jo ehdin hommatakin, ja niiden jälkeen vielä Enfer Borealin Cloud Matter inside Your Bones, joka vielä odottaa. Ja vieläpä kuuluu uutinen Luovajalta: uusi Bearly Queen -albumi Hairy Palm Adventures on luvassa ihan pian!

Muutto on saatu joltisenkin kunnialla alta pois. Enää ei ole tehtävänä kuin vaihtaa keittiön pöytä pienempään, koota taas uusi dvd-hylly ja laittaa levyt ja kirjat järjestykseen. Jälkimmäinen tosin vaatinee sitä, että joku nikkaroisi meille uuden kirjahyllyn mittatilaustyönä. Nyt kaikki kirjat ovat hyllyssä, mutta päällekkäin ja selät piilossa. Haluamansa levyn sentään löytää vain etsimällä.

 Kotiutuminen on tapahtunut yllättävän kevyesti. Ennestään tuttu ympäristö auttaa. Naapureihin on otettu varovaisia kontakteja. En tosin tiedä, kuka heistä on kuka, koska talo on täynnä nuoria pareja (lapsilla tai ilman) ja kaikki näyttävät toisiltaan. Naiset ovat yleisimmin silmälasipäisiä ja hiusvärjättyjä vastasynnyttäneennäköisiä ja miehet silmälasipäisiä pitkätukkaponihäntähippejä. Ammateista olen selvittänyt vain yhden insinöörin. — Saa nähdä, parin viikon päästä pitäisi kyetä pihatalkoisiin moisten kanssa. Ennakkoasenteeni on perinteisen negatiivinen kaikkea yhteistoimintaa kohtaan. Varsinkin sellaista, jonka funktiota en kykene näkemään. Mielestäni ei pihaa pidä hoitaman. Jos ruoho kasvaa korkeaksi, on sillä jokin syy siihen; miksi leikata vain itsekkään esteettisistä syistä?

Kirjoitan tätä kaikesta huolimatta Haminassa. Itse asiassa tämä on jo toinen Haminan-reissu muuton jälkeen. Emme ole siis uudessa kodissa ehtineet olla kuin muutaman yön. Syy täällä roikkumiseen on ollut käytännöllinen: toissa iltana soitimme täällä pienimuotoisen keikan sotaveteraaneille yms. Nyt alkaa hiljakseen varsinainen kesäloma (työttömällä?), soittotreenejäkin pidetään vasta elokuussa. Silloin pitäisi hioa valmiiksi Veikko Lavi -laulutapahtumassa esitettävät kappaleet — joita ei kertaakaan vielä ole ehditty soittaa porukassa.

Poikkeavan liikkuvasta elämäntyylistä huolimatta, olen onnistunut jotekin kahmimaan taas levyjä itselleni. Anttilan alennusmyyntien kaksi viidellätoista eurolla -kampanja ei hirveästi ole viehättänyt, mutta yhden parivaljakon maltoin ostaa. Epäsuhtaiset parin muodostavat Nick Draken Pink Moon (1972) ja King Crimsonin In The Wake of Poseidon (1970). Jälkimmäinen minulla toki oli jo aiemminkin ollut monta vuotta, mutta tämä nyt ostettu on remasteroidun levyn DGM-laitos, jolla on mukana bonuksena Cat Food / Groon -single. Aiemman laitoksen sain saman tien myytyä pikkuveljelleni, joten kauppa oli varsin kohtuullinen.

Kampajan ulkopuolelta sen sijaan löytyi pari enemmän kiinnostavaa pakettia halpaan hintaan. Pitkään olen jo kierrellyt Muksut-yhtyeen Viisumi keväästä syksyyn. Kootut laulut 1966–1970 -tuplakokoelman ympärillä. Lähinnä Pentti Saarikosken lyriikan sävellykset ovat kiinnostaneet. On tällä toki paljon muutakin mielenkiintoista, jopa mielenkiintoisempaa. Toinen tuplakokoelma, joka tarttui silmään, on M. A. Nummisen “singlet ja erillisäänitteet 1973–88″ kokoava Kiusankappaleita 2.

Lankopuolen syntymäpäivälahjatilauksen ohessa oli keksittävä jotain omaa mukaan (leimakortti täynnä = ilmaista kamaa). Lisää kokoelmia: Vuonna 2001 julkaistiin “Suomi-avantgarden esipuutarhureita” kokoava Arktinen hysteria, joka sisältää 60-luvun kummallisuuksia 13 raidan verran. Näistä viisi minulla aiemmin jo on, mutta ajallisesti suurin osa on minulle ennenkuulematonta. Neljä vuotta myöhemmin kokoelmalle ilmestyi jatkoa tuplamuodossa. More Arctic Hysteria / Son of Arctic Hysteria keskittyy loogisesti 70- ja 80-lukujen tuotantoon.

Lisäksi sain haltuuni nipun Urho-yhtyeen ensimmäistä albumia yhdeksän vuoden takaa. Monisuuntainen progeyhtye (sekä musiikillisesti että maantieeteellisesti) on sittemmin julkaissut kolme pienjulkaisua, mutta tämä nimetön esikoinen on ainoa “oikea” levy (kaameaa sanoa noin, mutta määritelmä on lähtöisin bändin jäseneltä). Urho ei liene kovin laajalti tunnettu mutta syyttä niin. Jopa usein parjaamani Colossuksen levyarvostelijakin ylti aikanaan arvioimaan levyä sanoin “Tämä on hyvää kamaa!” (Colossus 3/1999).

Muuttolaatikot ympärillä kasaantuvat ja kasvavat huolestuttavaa vauhtia. Elämä labyrintissä käy ahtaaksi. Mieleen tulee se kauhunovelli, jossa talidomidikummajainen elää asunnossaan valtavien sanomalehtipinojen keskellä. Kenenkähän ja mikäköhän se juttu oikein on? On julkaistu melko varmasti jossain Sadelehdon toimittamassa antologiassa – olisiko Kuoleman kirjoissa, kenties ensimmäisessä?

Viime viikonlopun suurimuotoiset suunnitelman musiikkitarjonnasta supistuivat luonnolliseen saamattomuuteen ja sen semmoiseen. Loppujen lopuksi Käpylän kyläjuhlilla jaksettiin seurata vain yksi täysi konsertti. Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo vetivät kyllä mahdollisimman hienon setin “kesälauluja kuolemasta” kuumassa auringonpaisteessa. Tunnelma kohosi hienosti huolimatta yhdestä väärästä sävellajista tai lavan edestä tallustaneista mummoista (kuva ilmestynee pian Vellamon blogiin!). Täytyy ostaa tämänkin kokoonpanon levy pian, sen verran vahvoja ääniä nytkin kuultiin.

Muista esiintyjistä osittain näimme Matti Johannes Koivun, joka ehkä olisi toiminut alusta asti kuultuna. Nyt hänen esityksensä osa jäi sinänsä sujuvaksi mutta särmättömäksi trubadurismiksi. Pitäisi kuunnella joskus levyltä. Vielä pienemmän (ja harmittavamman) vaikutuksen teki espanjalaislähtöinen, Piirpaukkeessakin vaikuttanut Cinta Hermo. Taustalla soittanut monikansallinen bändi oli kauttaaltaan kovatasoinen. Espanjalaistyylinen huohotustunnelmointi ei vain avaudu minulle. Variaatiot olivat vähäisiä vihkiytymättömän korviin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisestikin. Instrumentaalipalat olivat laadukkaita – vaikka liian sileä täydellisyys käy sekin nopeasti tasapaksuksi.

Viime aikojen iso sana on ollut kotimainen elokuva, joskin lähinnä kirjallishistoriallisessa muodossa. Kari Uusitalon suomifilmihistoriikkien läpikäynti valitettavasti tyssäsi, kun joku anusnaama oli ehtinyt edeltäni lainata kirjastosta sarjan kaksi seuraavaa osaa. Niinpä jatkoi sivupolulla Peter von Baghin toimittaman esseekokoelman Uuteen elokuvaan (1967) kanssa. Hyllyssä lisäksi odottaa vasta hankittu, von Baghin ja kumppaneiden toimittama kokoelma Filmihullun ensimmäisen vuosikymmenen tekstejä sisältävä nide.

Toki pari varsinaista elokuvaakin tarttui matkalta mukaan. Klassikoita, joskin omilla tavoillaan, ovat sekä Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) että Rauni Mollbergin Milka (1980).

Levypuoli pääsi karttumaan kuin vahingossa. Anttilan kaksi viidellätoista eurolla -tarjouksesta puolihuolimattomasti nappasin Tuomari Nurmion (& Kongontien Orkesterin) Tangomanifestin, joka vaikuttaa mainettaan paremmalta, sekä Bob Dylanin tuoreimman Modern Timesin. Molemmat ovat vuodelta 2006.

Kotona odotti ensinnäkin iso lähetys Oulun suunnalta (tattis Hezzu!). The Jiva Orchestran progeilun lisäksi mukana oli kotimaisia noise- ym. -julkaisuja, muiden muassa edesmenneiden Hammasrattaan ja Haamumaan katalogeista: Agnosian The Six Plus One Cardinals, Gelsominan Rautavaara ja Waste Oil Bath sekä Toni Kandelinin kanssa splittinä julkaistu Teräsportin avajaiset!, K2:n Pink Drugs: Mono No Aware, Perkustin Aluminium, Tape Crusherin Crush all Stereotypes, Tubus Suffocaten Urbanical Metaphors, Utonin ja Clay Figuren splitti, Zomba El Mentaurin Open Your Curtains sekä MIRin kokoelma Music Makes A Quiet Mind. Kaikki julkaisut ovat vuosilta 2002 ja 2003.

Pari muutakin kirjettä oli pöydällä odottamassa. Harha-askel jatkaa vahvaa julkaisulinjaansa You Get So Alone -kokoelmalla, jonka punaisena lankana on tällä kertaa sooloinstrumentit. Arvostelua seuraa, jahka elämä asettuu niin raiteilleen, että ehtii levyjä kuunnellakin. — Lisäksi tuoreen Colossuksen numeron mukana seurasi Ozone Playerin tuore Orange Apples -albumi (”Älä osta tätä levyä! Sait sen jo.”). OP on vanha suosikki Avaruusromujen soittolistoilta, mutta jostain syystä levyjänsä en ole koskaan päätynyt hankkimaan. Ehkä tilanne korjaantuu nyt näin edesautettuna. Valitettavaa sen sijaan on, että kylkiäislevyt ovat Suomen progressiivisen rockin seuran jäsenmaksun laadukkain anti. Lehden jaksaa selata läpi ja ehkä jonkin jutun lukeakin (tällä kertaa Black Widow’n Kip Trevorin haastattelu, joka sekin on jälleen Italiasta lainattu), mutta levyarvostelut ovat yhä sitä samaa sontaa kuin ennenkin ja kaikesta paistaa läpi aivan vääränlainen amatöörimäisyys. Mutta okei, jos saan jäsenmaksullani kolme levyä vuodessa, olen tyytyväinen.

Levyistä vielä sen verran, että sain levykokoelman kartoituksen valmiiksi Muusikoiden.netin levylistapalveluun. Lopputulosta voi käydä tarkastelemassa täältä, jos ketä kiinnostaa.

Opettaa näkemään maailman uudesta näkökulmasta, kun joka aamu joutuu useamman tunnin ajan köhimään kurkun periltä ja syvemmältäkin lähes kiinteää olomuotoon päätynyttä limamassaa ennen kuin saa suustaan ääntäkään. Tiedä häntä, onko tämä jotain flunsaa, allerginen reaktio, koulunloppumisen ja sitä stressinpurkautumisen oireilua, jokin ammattitauti, psykosomaattinen oire vanhempien tykö tulemisesta vai mikä, mutta oilotilaa ei hehkeäksi voi kutsua. Ei uskalla ulkonakaan räkiä sitä valkoista tahnaa, kun pelkää lintujen tukehtuvan erehtyessään sitä nokkimaan.

Muutama päivä on vierähtänyt Koillis-Pirkanmaan Periferioissam, lähinnä laatuelokuvan (Showndown in Little Tokyo, Tenacious D in The Pick of Destiny), virtuaalijääkiekon (NHL 08) ja teosofisen sekä elokuvahistoriallisen kirjallisuuden (Ervast, Toiviainen, Uusitalo) parissa. Tämä on ihan hyvää terapiaa työrupeaman jälkeen; työttömän arkea, jos romantisoisin, sillä maanantaina kävin ilmoittautumassa ensimmäistä kertaa eläessäni työttömäksi. Huomenna, jos olotila sallii, vuorossa olisivat Käpylän kyläjuhlat Helsingissä. Hienoa musiikkia hienossa ympäristössä, toivottavasti hienossa säässäkin ulkona kun ollaan. Eräänlainen hääpäivämatka, tämä.

Matkalla näihin perifeerisiin ympyröihin poikkesin Tampereen ja Swamp Musicin kautta. Pari levyä jäi mukaan, lähinnä hämärää folkkailua. Kesä on sopivaa aikaa miehillä ja kitaroilla, niin kuin syksykin. Vanhinta vuosikertaa edustaa Bob Dylanin kakkosalbumi The Freewheelin’ Bob Dylan (1965). Aika peruskamaahan koko levyllinen on; onkin jo aika arvioida, olisiko maailma parempi ilman avausraitaa.

Dylan oli 24-vuotias levyttäessään Freewheelinin, hieman myöhemmin mutta vain 22-vuotiaana puolestaan levytti esikoisensa Pekka Streng. Streng on niitä suomalaisen musiikin klassikoita, jotka ovat niin isoja, etten ole uskaltanut edes lähestyä pettymisen pelossa. No nyt uskalsin, eikä Tasavallan Presidentin kanssa levytetty Magneettimiehen kuolema (1970) pettymys ole, mutten ole vielä valmis allekirjoittamaan sen ylivertaisuutta. Täytynee kuunnella vielä paljon lisää ja ostaa myös Kesämaa. Onhan Magneettimiehen musiikki tunnelmallista ja taidokasta, sanoituksetkin keskimääräistä oivaltavampia, mielelläänhän tätä kuuntelee. Pitäisi kai vielä sisäistää julkaisuhetken suomalainen konteksti, jolloin levyn merkittävyys saisi oikeat mittasuhteet.

Nuorempaa trubaduripolvea on puolestaan Joose Keskitalo (jota Luojan suodessa pääsee taas huomenna kuulemaan livenä). Ensimmäisestä levystään pidin paljon ja jokin aika sitten ilmestyneen livekasetin hankin, mutta kaksi jälkimmäistä kokopitkää ovat jääneet hankkimatta syystä tai toisesta (olisiko se, että kotimainen käsityö maksaa hieman enemmän kuin ylikansalliset remasterijulkaisut ja minä olen kapitalismin orja?). Korjailin
tilanne nyt kakkosalbumin, Kaupungit puristuvat puristimissa (2006), verran. Kyllä se Kolmas maailmanpalokin vielä tulee hankittua.

Toinen huomenna toivottavasti nähtävistä artisteista on Kari Peitsamo, jonka muutaman vuoden takainen Taistelujen tiellä ei lähtenyt mukaan Swampista, mutta oiotaan nyt mutkia. 23 kappaletta aatteen palo, mitäpä sitä muuta. — Kuulin eräältä pseudo-kollegalta monta anekdoottia Peitsamosta, samaa lukiota kun olivat käyneet. Kuuden laudaturin ylioppilas oli kuulemma muun muassa esittänyt penkkaripäivänään “Metsämökin tonttua” leikkeineen kaikkineen luokasta luokkaan soolona – eikä kukaan ollut tajunnut, millaisen nerouden alkuaskeleita olivat todistamassa.
Vielä yksi, ei folkia. Suomalaisen undergroundin klassikko, Suomen Talvisota 1939–1940 -kollektiivin ainoaksi jäänyt albumi Underground Rock (1970) on sekin ollut jo pitkään hankintalistalla. Tulipahan korjattua sekin puute.

Kotona odottanee liuta levyjä yms. lisää, mutta katsotaan, ehdinkö muuttokiireiden alla niitä edes katsella saatika kuunnella. Kolmas asia erikseen on niistä raportointi, sillä viikon kuluttua koittavan muuton jälkeen on Internet-yhteytemme jälleen katkolla, kuten aina muutettaessa. Toivotavaan, että Soneran pojat olisivat edes vähän nopeampia kuin aiempina kertoinamme. Turha toivo taitaa olla…

Tänään lainaan Vandaalit-yhtyettä otsikossa – huomenna voin jo virallisesti lainata Pelle Miljoonan esikoissinkkua: “Olen työtön.” Kahden lukuvuoden opetuspestini päättyi tänään. Ilman itsekehun häivää voinen todeta, että keikka oli onnistunut. Sain jättää 150 nuorta ilmeisen tyytyväiseen olotilaan. Paras lopettaa, kun on vielä pidetty, vaikkei pakkokaan olisi. Mieltä lämmittäviä muistoja ja kädenpuristuksia sain niin monelta oppilaalta, että jotain on täytynyt tehdä oikein. Kiitokset siis vähintään niille, jotka tätä lukevat.

Sittenkin minulla on epäilykseni, onko tämä se, mitä haluaisin tehdä säännöllisesti elääkseni. Nuorten kanssa työskentely on ollut yllätyksekseni antoisinta koko opetustyössä. Yllätyksekseni siksi, että ennen töiden alkamista odotin lähinnä tiedollisen aineksen käsittelyn olevan se minulle mieluisin piirre työssä. Mutta: ei se opetus vaan kasvatus. Oppilaiden henkilökohtaisten ongelmien käsittely, identiteettien kasvamisen tukeminen, maailmankatsomusten jatkuva haastaminen puolin ja toisin – niistä saa paljon enemmän kuin akateemisesti ladatun opinkappalekaanonin pyörittely. Kyseenalaisteminen on oleellisempaa.

Eipä se silti ole sulkenut pois sitä, kuinka johdonmukaisesti olen vetänyt luokan edessä suunniteltua hahmoa. Olen se toki minä mutten ehkä spontaanimmeillaan. Tai sitten asia onkin juuri päinvastoin: ehkä olen itseni nimenomaan ja vain oppilaiden kanssa. Ainakin olen silloin vapaimmillani, enkä tee mitään, minkä kokisin moraalisesti tai eettisesti vääräksi. Ristiriitoja syntyy korkeintaan yhteiskunnan vaatimusten (opetussuunnitelmien) kanssa. Niiden perusteella ei oppilaita kohdata suinkaan ihmisinä saatika vertaisina. Moni kasvatustieteilijä sanoisi nyt, ettei kuulukaan, että auktoriteetti jota nuori kaipaa jää silloin saavuttamatta. Ei se kuitenkaan ihan niinkään ole; ero on siinä, onko auktoriteetti etukäteen määrätty (kuten koulussa useimmiten) vai oppilailta itseltään ansaittu.

Että haistakaapa kasvatustieteilijät musta vittu. Ensi syksynä tulen potkimaan teitä perseelle. — Pitäisiköhän vaihtaa steinerilaiseen kasvatussuuntaan?

Alkuviikosta tuli ostettua pari levyä. Tasavallan Presidentti on yhtye, jolta en jostain syystä ole aiemmin hankkinut ainuttakaan levyä(!), vaikka kyseessä onkin yksi tärkeimmistä suomalaisen progen vaikuttajista. Korjasin tilannetta, kun yhtyeen nimetön kakkosalbumi löytyi alennushintaan. Albumi nauhoitettiin Ruotsissa 1970 (julkaistiin 1971), ja mukana on sekä esikoisen kappaleita uudelleennauhoitettuina että aivan uutta matskua. Musiikillisesti ollaan vielä matkalla kahden seuraavan levyn progressiivisuuteen, mutta rock ja jazz lyövät jo tällä albumilla kivasti kättä.

YUP:n tuotantoon tutustuminen kronologisessa järjestyksessä johti siihen, että ostovuorossa oli Outo elämä vuodelta 1998. Jo edellisellä, Yövieraat-albumilla yhtyeen musisointi yksinkertaistui (ainakin pinnalta) ja kappaleet muuttuivat suoremmiksi kuin aiemmat punk-Zappa-progeilut. Yövieraat saivat meikäläisenkin puolelleen ensimmäisten kuuntelukertojen epäilyn jälkeen, mukana on joitain loistavia kappaleita. Ehkä Oudolle elämällekin käy niin. Toistaiseksi se kuitenkin vaikuttaa valjulta. Suurin osa, lähes kaikki, kappaleista on puolitempoisia ja duurivoittoisia, melko perimelodisia. Martikaisen sanoitukset ovat sinänsä oivaltavia eivätkä ihan perushuttua, mutta aiemmasta anarkiasta ja kärjistyneistä kertomuksista on tultu aika matka. Laiska Alanko on sanapari, joka tuli ensimmäisenä mieleen sekä sanojen että sävelten puolesta (voitte valita, kuka Alangoista). Lisää analogioita voisi tarjota vertaamalla levyä Absoluuttisen Nollapisteen Olokseen, joka sekin on sisäsiistija sileä paketti, jossa on joitain kivoja juttuja mutta josta ei merkittäviä kohokohtia juuri nouse. On Oudolla elämällä toki hetkensä: kansanmusiikkisävyt (jotka osittain ovat oikeastaan jethro Tull -sävyjä) piristävät monia kappaleita, joista voisi erikseen nimetä nouseviksi suosikeiksi “Leonard ei laula”-kappaleen sekä kolmen viimeisen raidan kokonaisuuden. Ehkä tämä vielä aukeaa, pitäisi tajuta erilaisuus – yleisesti hyväksyttykin – vahvuutena.

Lueskelin renoutumismielessä Street Spirit Jr.:n kuulokekeskustelua. Rentoutuminen ei toteutunet, vitutushan tuossa vain nousi. Uudet kuulokkeethan tässä on tarvittu jo aikapäivät. Matkakäytössä Creativen roskisnapit menevät vielä hälläväliasenteella, mutta kotikäytössä vanhat Vivancon runkkuluurit eivät ole toimineet enää aikoihin kunnolla kuin tietyissä asennoissa. Mutta mitä suosittelevat SSJr:n asiantuntijat? Hemmetin plugeja sun muita! Jees, kokeiltu on, mutta kun päässä on korvat, jotka ovat tiukat kuin kahdeksanvuotiaan (pojan) perse, niin eihän sinne työnnetä kuin vanupuikkoa (eikä sitäkään kuulemma saisi). Että haistakaapa – –. — Voisihan sitä toki kokeilla hommata vähän tyyriimmät Sennheiserit tai jotkut…

Uuden mp3-soittimen ostin viime viikolla. Vajaan vuoden vanha gigan vetävä MuVo V100 siirtyi Vellamolle (joka jätti oman Zeninsä jo syyspuolella bussiin). Uudeksi soittimeksi valikoitui MuVo T200. Pääsyy päätökseen oli hinta/koko-suhde. Vehje oli halpa ja siihen mahtuu kaksi gigaa kamaa. Mutta mutta: Kaksi merkittävää vikaa tässä on edelliseen verrattuna. Ensinnä näyttö, joka ei himmeässäkään auringonvalossa näytä mitään; ulko- ja lihasmuistilla pitää käyttäjän ulkoilmassa edetä, jos haluaa hallita kuulemaansa. Toiseksi soitin ei tue alikansioita. Tälläkin hetkellä minulla on 45 albumin lista, josta pitää haluamansa vain etsiä yksi kerrallaan. Ennestään homma sujui sentään vaikkapa artisti kerrallaan. Saa nähdä, kauanko moista jaksaa. Olisi eri asia, jos kuuntelisin vain satunnaisia kappaleita, jotka olisivat tasavolyymisiä keskenään.

Postisetä toi vuonna 2006 julkaistun Folk! Hootenannysta protestiin 1964–66 -kokoelman, joka nimensä mukaisesti sisältää kotimaisen folkliikkeen kuriositeetteja tuplalevyllisen verran. Hyvää kamaa!

Alkaa olla loppu käsillä, eräänlainen. Tänään heitettiin hyvästit ysiluokkalaisten kanssa. Heidän loppukouluvuotensa menee TETissä ja ensi viikon hölmöilypäivissä (liikuntaa ja jumalanpalvelusta ja muuta). Harmikseni kukaan ei itkenyt – erikoinen vapautuminen kuitenkin paistoi heti välittömästi tunnin jälkeen monesta. Parin valveutuneen yksilön kanssa jäätiin luokkaan kuuntelemaan musiikkia (YUP, Joy Division, King Crimson…) ja puhumaan paskaa, ulos päästyäni vaihdoin ennenkuulumattomia tyhjänpäiväisyyksiä muutamankin muun kanssa. Jopa kotimatka bussissa meni höpötellessä. Olemme ylittäneet yhden rajan juuri ennen toista…

Asuntoamme kävi katsomassa ensi syksynä minun nykyisessä koulussani aloittava opettaja. Pienet ovat piirit, jo toinen kollega tätä katsastamassa. Kelvatkoon asunto tai ei, ei kelpaa nainen oppilaille syksyllä, sanon!

Televisiossa Agatha Christien koodi -dokumentissa tällä hetkellä mediatutkija (?) selittää vallankumouksellista tietokoneistettua tulosta, jonka mukaan Agatha Christien kirjat ovat kaikki keskenään hyvin samanlaisia. Kuka olisi uskonut! Täti vieläpä sanoo silmät loistaen, että sepäs vasta hyvä juttu on! Annettakoon tämä kuitenkin anteeksi – dokumentti näet jo alussaan sai tehtyä soveltavasta kielentutkimuksesta jännittävää ja tv-seksikästä. Saavutus jos mikään. Ties vaikka vuosikymmenten kuluttua onnistun olemaan inspiraationa räjähtävään, sosio-onomastiseen toimintafilmiin.

Elokuvasta puheen ollessa: Sattumalta aloin lukea, lähinnä työmatkoilla, taannoin kirjastopoistoista pelastamaani Peter von Baghin pamflettia Elävältä haudatut kuvat, jossa kirjoittaja kuvaa suomalaisen elokuvan poliittista ja taiteellista ahdinkoa. Kirja on julkaistu Huutomerkki-sarjassa vuonna 1969 — ja jokseenkin samanlainen keskustelu jatkuu tuoreessa Filmihullun numerossa (2/2008). Jotkin asiat eivät näemmä muutu, ja valitettavasti yksi niistä on suomalaisen, vakavan, ei-yleisöäkosiskelevan elokuvan pakottaminen marginaaliin ja mieluusti sukupuuttoon päättäjien ja rahoittajien puolelta. — Filmihullu kannattaa muuten hankkia käsiin pelkästään sen hulvattoman kansikuvan vuoksi (kantta ei vielä ole valitettavasti julkaistu nettisivuilla).

Viikolla ostin pari levyä, vanhan suosikin uusvanhoja julkaisuja. Jethro Tull on viime ajat erikoistunut etenkin dvd-puolella. Living with The Pastin (2002) jälkeen ovat ilmoille tulleet ainakin vanhoja videojulkaisuja päivittävät Slipstream (remasteroidun A:n bonuksena) ja A New Day Yesterday sekä Isle of Wightin keikka vuodelta 1970 (Nothing Is Easy), tuore Montreaux’n keikkatallenne sekä tuoreimpana Saksan televisiota varten tehtyjä tallenteita yhteen kokoava Jack in The Green. Lisäksi ensi kuussa on luvassa parin tunnin dokumentti, joka kartoittaa yhtyeen 40-vuotista historiaa. Montreaux-levy on vielä hankkimatta, mutta Jack in The Greenin hankin hetikohta sen ilmestyttyä. Materiaalia se sisältää vuosilta 1971–1993, pääpaino on The Broadsword and The Beast -kiertueen (1982) materiaalilla.

Toinen ja eri tavalla kiinnostava uutukainen on alunperin lokakuussa 1968 julkaistun This Was –esikoisen “40th anniversary collector’s edition”. Kahden levyn julkaisu sisältää remasteroituina alkuperäisen monoversion (ensimmäistä kertaa cd:llä) ja “uuden stereomiksauksen”. Itselleni on vielä jäänyt epäselväksi, onko tämä “uusi” miksaus aidosti uusi vai onko se sama, jota käytettiin jo aiemmalla remasteroidulla cd-painoksella 2001. Lyhyen introvertailun perusteella eroa ei ole. Kakkoslevyllä ovat mukana myös mono- ja stereoversiot albumiin liittyvästä “Love Story”/”Christmas Song” -singlestä sekä yhtyeen esikoisjulkaisu, “Sunshine Day”/”One for John Gee” -single. “Sunshine Day” ei olekaan ollut aiemmin saatavilla cd:llä kuin 20 Years of Jethro Tull -boksilla (1988). This Wasin juhlapainoksen varsinaiset helmet ovat kuitenkin vuoden 1968 kahdesta BBC:lle tehdystä livenauhoituksesta jääneet esitykset. Onhan näistäkin aiemmin julkaistu muutama raita (Aqualungin 25-vuotispainoksella ja mainitulla 20-vuotisboksilla), mutta nyt äänitykset ovat kokonaiset ja onpa joukossa sellaisia kappaleita, joista ei muita liveversioita ole virallisilla julkaisuilla aiemmin ollut. Näistä esimerkkeinä vaikkapa instrumentaalit lainakappaleet “Serenade to A Cuckoo” ja “Cat’s Squirrel”.

Shalom heille, jotka ovat avoimesti tai intiimisti iltarukouksissaan tervehtineet Testamentin uusiokorkkausta. Päivitystahtini ei kiihtyne ihan vielä, joten arkistonhoitajalleni ei tule vielä hetkeen. Työkiireitä jatkunee parin viikon verran (ysien arvosanat pitäisi olla koneella keskiviikkona, ja vielä on korjaamatta viitisenkymmentä kirjallisuustehtävää ja kolmisenkymmentä tenttiä), ja ensi kuun puolivälissä on edessä muutto. Senkin jälkeen mennee aikansa, ennen kuin nettiyhteydet avautuvat meille – onneksi sekin aika menee pitkälti muiden nurkissa loisiessa.

Viime viikkojen vapaaehtoinen työrupeama on ollut Edgar Allan Poen Koottujen kertomusten (Teos 2006) käyminen läpi. Jaana Kaparin suomentama, massivinen (~1000 sivua) ja ulkoisesti tyylikäs kokonaisuus on ollut yllättävän työläs. Syy ei suinkaan ole Poessa – vaikka paikoin vanha lehtimiestyyli on auttamattoman raskasta uudesta käännöksestä huolimatta – vaan lukuajankohdassa. Poe on ollut puhtaasti iltaluettavaa päiväsajan lukuhetkien mentyä teosofialle ja lyriikalle. On kuitenkin ollut palkitsevaa rämpiä yhden sortin elämäntyössä, varsinkin kun iso osa siitä on aiemmin tuntematonta minulle. Kyllähän jokseenkin kaikki klassiset kauhujutut ja C. Auguste Dupin -protodekkarit ovat olleet entuudestaan tuttuja ja jopa suosikkeja, mutta humoristisemmat artikkelit ja satiirit ovat olleet vain toisen käden kokemuksia. Jälkimmäisistä löytyykin Poesta puoli, joka tuo mieleen pari muuta sankariani, hieman myöhemmät Ambrose Biercen ja Mark Twainin ja heidän vastaavat piikikkäät hupailunsa. Minulle aiemmin vieraista teksteistä uudeksi suosikiksi kuitenkin on noussut etenkin vahvatunnelmainen “Keijun saari” (The Island of The Fay).

Kuten sanoinkin on Poen Kootut ulkoisesti komea: tyylikkään musta kansitus näyttää hienolta hyllyssä ja ulkonäkö on fonttia myöten muutenkin mietitty. Kaparin suomennos on kauttaaltaan laadukasta. Ladontavirheitäkään (vai mitä ne nykyään ovat) ei ole silmään osunut kuin muutama. Muuten niin tyylikkäässä viimeistelyssä harmittaa kuitenkin pari puutetta: Kaparin esipuheen mukaan novellit ovat järjestetty niiden alkuperäisen julkaisuajankohdan mukaan. Jos tämä tutkimustyö on tehty, eikö niitä julkaisuvuosia ja vaikkapa julkaisumedioita olisi voinut mainita? Nyt pitää selailla kaiken maailman tautisia nettisivuja. Toinen puute on muuten niin mallikkaassa selitysosiossa: monesta novellista ei selityksiä ole lainkaan, vaikka se sisältäisi useamman kuin yhden latinalaisen tai ranskalaisen tai ihan minkä vain kielisen, oleellisen sitaatin tai muun vastaavan. Ihan kuin toimitusvaiheessa olisi kadonnut kappalekaupalla tekstiä välistä. Tämä ei liene kuitenkaan tapahtunutta, sillä kappaleeni on jo toista painosta. Eiköhän moinen olisi korjattu hetimiten, jos todellinen virhe olisi tapahtunut.

Valitettavaa heräsi koulussakin: Ysiluokkalaisten kanssa katselimme tällä viikkolla Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan (Dead Poets Society, 1989), kaikkien äidinkielenopettajien pakollisen suosikin, jopa niiden, jotka kusevat mr. Keatingin oppien päälle. Elokuva upposi ilmeisen hyvin yleisöön, kyyneliäkin nähtiin. Elokuvan opin tiivistin: “Älkää uskoko opettajia, tehkää oikein, ja jos elämä menee vituiksi, syyttäkää äikänopea.”

Heräsi kuitenkin kysymys, joka sinänsä ei mitenkään liity tähän tai muuhunkaan elokuvaan vaan dvd-tekniikkaan: dvd-levyissä on alusta asti, toistakymmentä vuotta jo, ollut ns. “kohtausvalikko”. Hieno keksintö, jos sitä käytettäisiin oikein. Todellisuudessahan kyse ei kuitenkaan ole kuin ani harvoin varsinaisesta kohtaushausta vaan levyn indeksikohdat jakavat elokuvan pahimmillaan täysin mielivaltaisiin kokonaisuuksiin, joiden sisäinen jakautumislogiikka ei suinkaan aina ole looginen. Miksi valikkoa ei voisi tehdä todellakin kohtaus kohtaukselta? Silloin tietyn kohdan hakeminen olisi aidosti kätevää. Tokihan se tarkoittaisi sitä, että kohtauslistasta tulisi pitkä eikä lukutaidottomat teinit osaisi valikkoa käyttää, kun kivat, “kohtauksia” osoittavat pikku kuvaruudut katoaisivat valikoista.

Alun perin reilun viiden kuukauden mittaiseksi kaavailemani sapattivapaa julkisesta kirjoittelusta lienee nyt päättynyt, hieman alunperin odotettua aiemmin. Syistä, taustoista ja sen semmoisista tähän pienimuotoiseen piiloutumiseen lukekoon jokainen viime jouluaaton aaton postauksesta, jolloin eksiili alkoi. Jonkinlaista selvitystä, jokseenkin kryptattua tosin, on kohta viiden kuukauden ajan ollut julkisestikin saatavilla Jaakobin ensimmäisen ilmestyksen muodossa. Se on yhä luettavissa Testamentin oikeasta reunasta löytyvän linkin takaa. Testamenttia tuuranneet Apokryfiset kirjoitukset jatkavat vanhassa muodossaan “Viimeksi koetut”-linkin takana.

Viiden päivän reissuni vajaan kolmenkymmenen kuudesluokkalaisen kanssa on nyt ohi. Hauskaa oli. Tärkein oma läksyni oli se, ettei todellakaan pidä uskoa, kun aikuiset ihmiset kritisoivat lapsia, yksin tai ryhmässä. Paskaa puhuvat. Tämä porukka oli mitä loistavin, hauskin ja kokonaisuudessaan toimivin ryhmä, jota olen koskaan kaitsenut. Harmittaa oikein, etten ensi vuonna ole heitä opettamassa, kun yläkouluun siirtyvät.

Tämä aamu on ollut totuttelemista siviilielämään. Viiden päivän työputki tuntuu tietysti pienenä väsymyksenä. Pitänen siis vapaapäivän, vaikka pianon päällä on iso pino omien opetuslasteni tehtäviä tarkistettavana. Päivällä minua niiden sijasta huvittakoon se pino levyjä, joka oli postin seassa odottamassa minua kotiin tullessani:

CDON jatkaa hitaasti etenevää Van Der Graaf Generator -remastereiden lähetysrupeamaansa (ks. lisää postaus 17.4.). Viikolla oli luokseni saapunut yhtyeen “vanhan ajan” viimeiseksi jäänyt levy, Van Der Graaf -nimellä julkaistu livelevy Vital (1978). Vanha cd-painos oli ängetty yhdelle levylle, jolloin pois oli jäänyt kaksi kappaletta. Remasteroitu painos on levitetty vihdoin myös toiselle cd:lle, ja puuttuvat raidat “Sci-Finance” ja “Nadir’s Big Chance” ovat nyt mukana. Vital on aina ollut yksi suosikkini yhtyeen tuotannosta sen sisältämän uskomattoman energialatauksen vuoksi. Tylyä tämä musiikki on. Ja tosiaan: seuraavan levynsä VDGG julkaisi sitten vasta 27 vuoden päästä.

Levykauppa Äx välitti jonkinlaisen etukäteissyntymäpäivälahjan, jonka itselleni nöyrästi luovutan. Neljän levyn paketti sisältää yhtä jos toista monelta suunnalta. Varminta ainesta edustaa Jethro Tullin muutaman vuoden takaisin Aqualung Live, jolla yhtyeen silloinen kokoonpano esittää klassisen Aqualungin (1971) sisällön uudellen livenä radiostudiossa.

Toinen varma tykättävä on tamperelaisduo Cause for Effectin 2001–2004-kokoelma (2006), joka kokoaa yhteen kaksi bändin minialbumia sekä ensimmäisen kokopitkän. CoE on varma siksi, että sain levyn etukäteen kuultavaksi eräältä oppilaaltani (tattis siihen suuntaan!). Cause for Effect muodostuu tosiaan kahdesta muusikosta – rumpalista ja basistista, joista jälkimmäinen vastaa myös murahtelevasta “laulusta”. Kokoonpano on siis erikoinen, mitä vaikutelmaa lisää äärimatemaattinen tarkkuus soitossa. Yhtyeen musiikkia on määritelty esimerkiksi fuusiogrindcoreksi, mikä ei ole huono kuvaus. Kappaleet ovat lyhyitä rykäyksiä, joissa kuitenkin on aineksia useampaankin normaalimittaiseen repäisyyn. Tällä vajaan kuudenkymmenen minuutin kokoelmalla onkin yhteensä kahdeksankymmentä erillistä kappaletta.

Mike Oldfieldiltä en ole aikoihin ostanut oikein mitään. Viimeisin taitaa olla Tubular Bells 2003, jonka hankin maaliskuussa 2004. Kuitenkin Oldfield on ollut jo varhainen suosikkini, eikä hänen laaja kataloginsa ole hyllyssäni kuin noin puoliksi. Korjausta asiaan tuo Discovery, joka alunperin on julkaistu 1984. Levyn on katsottu viimeistään aloittaneen Oldfieldin poppiskauden – vaikka oikeastaanhan sen teki jo edellisvuoden Crises. Oldfieldin tapauksessa “pop = paska” -kaava on valitettavan yleinen myytti. Eihän totuus suinkaan näin raaka ole. Vaikka miehen maine perustuu pitkille sävellyksille (jotka nekin oikeastaan ovat vain laajoja kudelmia pienistä ja tarttuvista melodianpätkistä ja tunnelmoinneista), on hänen diskografiassaan paljon hyvää ns. peruspoppia. “Moonlight Shadow” lienee näistä tunnetuin, mutta vähintään yhtä laadukas on Discoveryn aloittava “To France”. Minulla tämä kappale on ollut jonkinlainen makea synti jo lukiovuosista, kun sen ensimmäisen kerran radiosta kuulin. Ei ole teho mihinkään hävinnyt ei. Eivät levyn muutkaan lyhyet kappaleet huonoja ole, paljon on mehukkaita yksityiskohtia, taitavaa kitarointia ja peruspäteviä sävelmiä. Lauluhommia hoitavat aina mukava kuunneltava Maggie Reilly ja valitettavasti sairaana laulanut Triumviratin Barry Palmer. Levyn vielä päättää +12-minuuttinen “The Lake”, joka sekin on mainettaan parempi – joskaa ei ehkä yllä monen muun pitkän oldfieldin tasalaatuun.

Neljäs pinon levy on joukon outo hevonen. Pieni paheeni punkkiin on välähdellyt silloin tällöin Testamentissakin. Yleensä sympatiani kallistuu hc:n puoleen, mutta on 70-luvun alkupunkissakin hyvät puolensa, joskin vaikeammin minulla avautuvat. Paras tapa yrittää löytää niitä on tietysti alkaa perusteoksista. Niinpä tarkkaan kuunteluun päätyy nyt Sex Pistolsin legendaarinen Never Mind The Bollocks (1977). Onhan se yliarvostettu levy ja yhtye oli “Monkees of Punk”, mutta vittuakos sillä on väliä. Tasaisen vahvaa rytinää tämä levy silti on – ja “Anarchy in The U.K.” on ihan oikeasti hieno kappale.

Viime kerralla, kaksi ja puoli viikkoa sitten ounastelin varovaisesti, josko Testamentti palaisi julkisuuteen kuun vaihtuessa. Ei se tee sitä ihan vielä. Vielä on yksi koettelemus edessä. Se minulle ilmoitettiin vain paria hetkeä myöhemmin kuin edellisen postauksen sain julottua.

Huomisaamuna, n. 5:40 lähden armaan vaimoni ja 28 kuudesluokkalaisen kanssa kohti keskisen Suomen pohjoisia korpia leirikouluilemaan. Nyt kysytte, miksi minä, yläkoulun äidinkielen profeetta olen alennettu alakoululaisten paimeneksi? Se oli oma päätökseni. Toinen vaihtoehto oli, että nämä oppilaat olisivat tehneet kuukausikaupalla turhaa työtä eivätkä olisi laisinkaan päässeet matkaan. Uskoakseni se ei olisi ollut oikein. — Toisaalta olen huomannut odottavani itsekin retkeä. Voi olla mielenkiintoista viettää neljä ja puoli päivää keskellä vierasta aluetta vieraan lapsilauman kanssa (vai nuoriakos ne jo ovat?). Minä en tunne heitä, he eivät tunne minua – korkeintaan vanhempien sisarustensa kertomusten kautta. — Kyllähän minä näitä luokkaretkivalvomisia olen tehnyt omien nuorempien sisarusteni kanssa, mutta retket ovat aina kestäneet vain korkeintaan vuorokauden verran. Silloin en myöskään ole ollut täysvastuussa. Otan tämän opetuksena itselleni.

Ja miten tuommoinen leirikoulumatka vaikuttaa tämän Testamentin uudelleenpaljastukseen? En toki halua, kuten ymmärrätte, että kesken leirin minulle soittaa tuhat vihaista vanhempaa ja käskee mokoman rivosuisen haihattelijan häipyä lasten läheltä. Ties mitä teen tyttärilleen, pojistaan puhumatta. — Testamentti ilmestyköön maailman silmille vasta sen jälkeen, kenties sinä päivänä, kun maallinen vaellukseni tässä kehossa ja persoonassa täyttää neljännesvuosisadan. Sen jälkeen, mitä he minulle tekisivät, antaisivat potkut? Hah!

Muuttomme Keski-Suomen mäkimaastoon näyttää ajoittuvat ensi kuun puoliväliin. Muutto on kuitenkin ilmeisen aineellinen: kesä vietetään hyvin pitkälti näissä maisemissa. Bändikuviot on pidettävä elossa. Onhan ainakin elokuuksi luvassa yksi keikka. Jo sitä ennen matkaamme Imatralle puolentoista viikon kuluttua viihdyttämään. Pitäisi yrittää kehittää pari muutakin kesäesiintymistä, ettei flow katoa.

Soittelusta puheen ollessa: Viikko takaperin Trio Extempore teki onnistuneen esiintymisen Karhulassa. Tyhjästä nimensä mukaisesti polkaistu kokoonpanomme säesti sekä soolonaisääntä että naiskvartettia jonkinlaisena kamarisuomirokkombona. Kitara–basso–haitari kokoonpanolla olen ainakin itse harvemmin kuullut soitettavan paitsi suomirokkia myös Abbaa ja Whitney Houstonia. Toivottavasti loppukesäksi kaavailtu toinen veto (Haminassa) tulee lihaksi.

Kaksi ja puoli viikkoa edellisestä ja mitä: ei ainuttakaan levyostosta, ei ainuttakaan kirjaostosta, dvd:itäkin vain yksi?! Repikää siitä, runkkarit. Päinvastoin, olen myynyt levyjä pienen pinon Huuto.netin kautta ja kirjoja on lähdössä jokunen kirpputorin pöydälle. Olen tyytynyt kuuntelemaan vanhoja, unohtuneita levyhyllyn aarteita ja lukemaan kirjaston Ervastia ja Poen novelleja. Ainoa uutukainen on tosiaankin Rob Reinerin klassisen Spinal Tapin (1984) dvd-julkaisu.